Ensimmäisen verkkokurssini toteutin joskus 1990-luvun puolen välin jälkeen. Valitettavasti se on hävinnyt bittiavaruuteen. Olin valtavan innostunut teknologian tarjoamista mahdollisuuksista.
Pääsin mukaan valtakunnalliseen verkko-opetuksen kehittämiseen. Opiskelin opetusteknologiaa ja verkko-opiskelun ohjaamista.
Pari vuotta sitten huomasin olevani vanhanaikainen, tylsä virtuaaliopettaja. Olin mielestäni tippunut täysin kärryiltä, kun Sosiaalinen media opetuksessa -keskustelu velloi ympärillä.
Viime talven opiskelin taas opetusteknologiaa ja uudistuvaa opettajuutta. Vauhtia ja virkistäviä kokemuksia riitti. Nuorten kouluttajiemme maailma on täysin erilainen kuin omani.
Heille tietotekniikan tarjoamat mahdollisuudet ovat itsestään selvyyksiä. He elävät online ympäri vuorokauden. Kävimme kiinnostavia keskusteluja sosiaalisesta mediasta.
Kymmenien erilaisten ohjelmien ja alustojen, verkostojen, identiteettien, käyttäjätunnusten ja salasanojen hallinta kuulostaa hankalalta elämältä. Sosiaalisen median palveluiden määrä on lähes käsittämätön.
Onko se myös hallitsematon? Millaista yhteisöllisyyttä syntyy? Millaisia sisältöjä tuotamme? Millaisen virtuaalisen jalanjäljen jätämme?
Työskentelen mielelläni verkkoympäristössä. Tieto- ja viestintätekniikan käyttö opetuksessa on jatkuvassa muutoksessa. Ihastelen rohkeita kokeiluja. Peruskouluissa näyttää olevan menossa voimakas kehitys uusiin oppimismenetelmiin ja – välineisiin.
Hämmästelen ikivanhoja toteutuksia, jotka ovat yhä käytössä. Törmäsin erään yliopiston sataprosenttiseen verkkokurssiin, jossa professori lähettää ohjeet sähköpostilla ja opiskelija palauttaa tehtävän sähköpostilla.
Kannattaisi varmaan siirtyä 2000-luvulle?
Olen jälleen uskaltanut heittäytyä uusiin kokeiluihin. Sukeltaminen sosiaalisen median maailmaan on ollut hauskaa myös opiskelijoiden mielestä.
Helena Kairamo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti